Koulukiusaaminen - Monimutkainen ongelma

Puhun nyt vähän asiaa aiheesta, joka koskettaa aika paljon itseäni. Koulukiusaaminen. Monimutkainen ongelma tässä(kin) yhteiskunnassamme.

Itseä koulukiusattiin vaihtelevasti koko peruskoulun ajan. Syyt vaihtelivat paljon vuosittain, myöskin kiusaamisen määrä. Ikinä kiusaaminen ei saanut samoja mittasuhteita, kuin mitä se saa pahoissa tapauksissa. Silti se satuttaa yhä. Ihan helvetisti.

Peruskoulu oli itselle jonkinasteista helvettiä kaikki kymmenen vuotta (lasken tähän myös peruskouluun valmistavan esikoulun.). Kiusaaminen oli lähinnä verbaalista, aikalailla jokapäiväistä. Piilovittuilua, piilosarkasmia, porukasta poisjättöä. Myöhempinä vuosina myös fyysinen väkivalta astui kuvaan, mutta ei samassa mittasuhteessa, koska pystyin hyvin puolustamaan itseäni.

Vasta nyt pystyn näkemään miten kiusaaminen oli vaikuttanut itseeni piilevästi. Koulussa olin hyvin syrjäytynyt, en puhunut keskusteluissa ollenkaan mitään, yritin aina päästä pois. Kotona olin kuitenkin puhelias, sosiaalinen. Olen jo ala-asteelta lähtien hakenut apupaikkaa internetin keskustelupalstoilta yms. Sieltä on tullut monia hyviä ystäviä. Vasta nyt, kun olen lopettanut peruskoulun ja päässyt lukioon, olen vasta huomannut millainen persoona minulla on koulutilanteessa. Lukiossa olen ollut paljon vapautuneempi, sosiaalisempi. Suurimpina syinä on varmasti lukion ilmapiiri: Kaikki hyväksytään, kaikille ollaan ystävällisiä. Ei ole tiettyä ns. muottia, johon pitää sopeutua. Tästä olen hyvin kiitollinen. Vasta nyt olen alkanut hiljalleen käsittämään, millaista toimintani peruskoulussa on ollut. Sellaista, josta voin syyttää kiusaamista. Heidän takia olin pitkään sulkeutunut. Heidän takia en saanut paljoakaan ystäviä.

(Vertailuna: Olen melko varma, että olen noin kahden kuukauden aikana lukiossa puhunut ihmisten kanssa enemmän kuin kolmessa vuodessa ylä-asteella.

Kiusaamisesta on kuitenkin kauaskantoisiakin seurauksia. Seurauksia jotka seuraavat minua koko loppuelämäni, aivan varmasti. Huutoja, joita en unohda. Tekoja, joita en unohda. Ihmisiä, joille on kovin vaikeaa anteeksi. On vaikeaa antaa anteeksi, kun monet ihmiset toivovat minun tekemään itsemurhan. On vaikeaa antaa anteeksi niille, jotka minun ollessa paljon nuorempi haukkuivat minua lihavaksi. Silloin pienenä lapsena olin aivan normaalipainoinen. Mutta pieni lapsi tietenkin luuli olevansa ylipainoinen, mikä ajoi itsetunnon puutteeseen, ja lihoamiseen. Näistä asioista aiheutuvia ongelmia kannan yhä mukana (kirjaimmellisesti.)

En usko KiVa koulu projektiin. Yläasteemme oli osa KiVaa koulua kaikki ne kolme vuotta jota siellä vietin. En minä huomannut mitään KiVaan liittyvää, mutta kuin se, kuinka rehtorit retostelivat sillä että "Meidän koulussa ei kiusata, koska me olemme KiVa projektissa!" Voi kuinka väärässä olivatkaan.

Nyt asiat ovat kuitenkin tulleet kertaheitolla huomattavasti paremmiksi. Mutta on paljon ihmisiä, joilla näin EI ole. On paljon ihmisiä, jotka kärsivät tästä ongelmasta. Mutta yhteiskunnalla ei tunnu olevan resursseja, haluja auttaa heitä. Mikä on oikea ratkaisu tähän monimutkaiseen ongelmaan, kiusaamiseen? Sitä en tiedä minäkään. Ongelma on niin syvällä, monien lasten kasvatus ajaa näihin ongelmiin. Mistä voimme siis etsiä suoraa syyllistä, kun se voi olla missä? Vanhenmmat, maailmankatsomus? Ei. Ongelma piilee jossain syvemmällä. Vaikeaa sanoa vielä missä.

Tälläinen avautuminen tänään. Minulla on ollut halu kirjoittaa tämä siitä lähtien, kun tajusin kuinka paljon paremmin lukiossa yksinkertaisesti menee, kuinka paljon parempaa on ihmisten suhtautuminen muihin. Tälläisessä yhteisössä minä haluan olla.

Tälläiseen yhteisöön minä kuulun.